Heidi Kaartinen, TKI-asiantuntija, hankeviestintä
Haaveilin lapsesta saakka olevani aikuisena ompelija. Äitini on maatalon lapsi ja lopulta myös emäntä, mutta hänellä on pukuompelijan koulutus ja nuorena naisena hän ehti olla hetken aikaa naistenvaatetehtaalla töissä. Äiti ompeli meille lapsille aina maatalon töistä huolimatta muodinmukaisia vaatteita. Ja minä käytin jo ompelukonetta samaan aikaan, kun opettelin kirjoittamaan. Siispä minäkin ylioppilaaksi kirjoitettuani aloin hakeutua alalle. Koska artenomiopintoihin ei haussa tuolloin vielä tärpännyt ja kauas kotoa muuttaminen ei muutenkaan houkutellut, päädyin Kajaaniin opiskelemaan vaatetusalan artesaanin tutkinnon. Koulutus tarjosi minulle runsaasti lisää piirustus- ja kädentaitoa ja uskomattoman hyvän ammatillisen pohjan vaatteen valmistusprosessiin ja vaatteen tekniseen puoleen.
Kun artesaaniopintojani päättäessäni totesin hakevani Lapin yliopistoon taiteiden tiedekuntaan, kuvaamataidon opettajani totesi kuivasti ”No ainahan sinne joku pääsee”. Minä päätin päästä: istuin opiskelija-asuntoni lattialla ennakkotehtävät edessäni ja kyynelet silmissä, kun nuo tehtävät tuntuivat niin vaikeilta. Yksi tehtävistä kuului: ”Piirrä näkymä sirkuksesta, jossa on vähintään 20 ihmistä.” Äidille soitin iltasella ja sanoin, ettei tästä kertakaikkiaan tule mitään. Äiti lohdutti minua sillä, että muut neljä tehtävää olivat jo valmiita – ja äidin kannustamana tehtäväpaketti lähti postin mukaan. Pääsin pääsykokeisiin sekä silloiseen Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemiaan että Lapin yliopistoon ja kävin molemmissa. Kun menin toisena pääsykoepäivänä yliopistolle, totesin äidille: ”Ota kuva, kun tyttäresi menee viimeistä kertaa yliopistoon”. Se ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi kerraksi: Tulin valituksi molempiin oppilaitoksiin, mutta koska yliopistoon pääsy kuulosti jotenkin arvokkaammalta, valitsin sen opiskelupaikakseni.
Muistan, kun vanhempani veivät minut Rovaniemelle. Istuin taas uuden kaupungin opiskelija-asunnon lattialla kyynelet silmissä ja mietin, että miten minä pärjään täällä, 350 kilometrin päässä kaikista tutuista ja sukulaisista. Sitten ovesta marssi sisään uusi espanjalainen kämppikseni ja katkaisi hiljaisen ahdistukseni. Ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana ei monta hiljaista hetkeä meidän asunnossa ollut. Opiskeluporukkamme oli myös mahtava ja vuodet menivät nopeasti. Vaatetussuunnittelun opiskelu oli mielenkiintoista ja haastavaa – tutkinnon sain valmiiksi kokoaikaisen työnteon vuoksi noin vuoden jäljessä tavoiteajasta.
Melko pian valmistumisen jälkeen kävi selväksi, että vaateteollisuus on viety Suomesta opiskelujeni aikana lähes täysin maailmalle ja työpaikkoja ei alalla yksinkertaisesti ole, jos ei itselleen työpaikkaa tee yrittäjänä. Se ei kuitenkaan ollut minulle hetkeäkään vaihtoehto. Työskentelin hetken aikaa malliompelijana lastenvaatelehdessä, myyjänä kauppakeskuksessa ja tavaratalossa ja projektitutkijana yliopistolla. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkava lama opetti siihen, että työpaikat eivät ole koskaan varmoja. Ja sitten elämäntilanne muuttui täydellisesti. Työt loppuivat ja pitkä parisuhde ajoi karille, jonka seurauksena muutin takaisin kotiseudulleni Pohjois-Pohjanmaalle.
Taas alkoi elämän suunnittelu uusiksi ja sen seurauksena päädyin opiskelemaan liiketaloutta aikuisryhmään Ylivieskaan – alalla kun näytti olevan tarjolla hyvin työpaikkoja. Aika pian minulle selvisi, että lukiossa niin hyväksi luulleeni matematiikkapää ei autakaan paljoa tilikirjojen edessä – enemmän kiinnosti markkinointi ja varsinkin mainonta. Tein opintojen ajan käsityönopettajan, erityisopettajan ja kuraattorin sijaisuuksia peruskoululla ja koululaisille kerroin, ettei aina tarvitse sitoa itseään aikaisemmin tehtyihin valintoihin. Olinhan oikein malliyksilö siitä, miten yksi ihminen voi opiskella neljä tutkintoa kaikilla Suomen kouluasteilla.
Opiskelun loppuvaiheessa sain viestinnän opettajaltani suosittelut Centrian hanketoimintaan. Tarkoituksena oli aluksi tehdä vain neljän kuukauden assistentinpesti kahden tekniikan alan hankkeen viestintään, mutta osoittauduin piirtämis- ja kirjoittamistaitoiseksi yksilöksi, joka ei pelkää yleisön eteen astumistakaan, joten työsuhdetta jatkettiin – kunnes se lopulta vakinaistettiin. Nyt olen ollut hankeviestinnän laajoissa työtehtävissä useissa eri hankkeissa jo yli viisi vuotta. Hankeskaala vaihtelee tietoturvasta robotiikkaan ja hyvinvointiin – ja moneen muuhun aihealueeseen. Elämän mittaan hankittu osaaminen on kaikki lopulta osoittautunut tarpeelliseksi ja hyödylliseksi päivittäisessä työssäni. Olen joskus järkeillyt, että ei se aina ole niin, että ihminen etsii itselleen oikeaa työtä, vaan joskus käy niin, että työ hakee oikeaa tekijäänsä.
My Way 2 -projekti liittyy työn saamiseen, työn tekemiseen, työssä jaksamiseen ja yleisesti työssä tapahtuviin muutoksiin. Projektin tavoitteena on edistää ja parantaa työnhakijoiden, -tekijöiden ja työnantajien vuoropuhelua kaikissa työuraa koskevissa nivelvaiheissa. Blogissa eri työelämän edustajat pohtivat omaa työuraansa ja siihen liittyviä asioita. Uusi blogikirjoitus ilmestyy kerran kuussa.
