Blogi

Suvi-Tuuli Porkka, psykoterapeutti, ryhmäanalyytikko, sosiaalityöntekijä, työnohjaaja, prosessikonsultti, psyk.esh. ja tietokirjailija

5-vuotias lettipäinen tyttö istuu keittiön lattialla ja mutisee itsekseen: ”Kyllä ne sitten ihmettelee, kun mulla on niin paljon rahaa.” Äidin tiedustellessa rahan alkuperää tyttö kertoo menevänsä kesäksi rajavartiostoon sähköttäjää tuuraamaan. Samalla paljastuu sekin, miksi tyttö oli niin innolla harjoitellut morseaakkosia tavauksen opettelun lomassa: ”ee-ee, eee, är-oo, ro, eero – ti, ti, ti-taa-ti, taa-taa-taa.”

Tyttö suhtautuu kaikkeen oppimiseen yhtä suurella innolla. Hän tottuu jo koululaisena päihittämään raavaita miehiä urheiluammunnassa ja pääsemään lehtien palstoille muistakin ansioistaan. Vuosikymmenten kuluessa hän hankkii useita, toisiaan täydentäviä ammattitutkintoja, etenee urallaan ja saa kunnian tulla noteeratuksi asiantuntijana.

Suoritettuaan viimeisimmän ammattitutkintonsa 61-vuotiaana, hänen päähänsä juolahtaa ensimmäisen kerran kummallinen, helpottava ja toisaalta hieman pelottavakin ajatus siitä, että hänen ei enää tarvitse meritoitua. Hetki on pysäyttävä ja aavistus nousujohteisen uran päässä mahdollisesti häämöttävästä pudotuksesta käy mielessä.

Vielä ei asiaa kuitenkaan ehdi murehtia, mutta työmotivaatiota se hieman syö. Nuoria ja fiksuja työtovereita tulee – ja menee ohi. Ikääntynyt rouvashenkilö valitsee vaistomaisesti haasteensa siten, että niihin vastaamisessa on valttia elämän- ja työkokemuksen tuoma osaaminen. Fiksu (väistö)liike. Ikääntyessä kristallisoitu älykkyys kasvaa ja korvaa fluidin älykkyyden väistämättömän rapistumisen. Ja rouvan asiantuntijastatus säilyy.

Lopulta koittaa eläkkeelle jäämisen hetki. Psykoprofessionaalinen gravitaatio tempaisee yllättyneen rouvan mukaansa. Pudotus tuntuu huimalta ja pelottavalta, ja rouva tuntee olevansa epäonnistuja ja täysin tarpeeton. Vuosikymmenten aikana rakentuneet ammatilliset suhteet ja osallistuminen vapaaehtoistyön koituvat kuitenkin pelastukseksi. Rouvan asiantuntijuutta halutaan vielä hyödyntää, jopa entistä korkeammissa instansseissa. Hänelle tarjoutuu myös mahdollisuus jatkaa sydäntään lähimpänä olevan koulutuksen parissa. Gravitaatio selätetty – toistaiseksi.

Kokemuksesta viisastuneena ja itsensä tuntien rouva päättää laittaa psykoprofessionaaliselle gravitaatiolle hanttiin. Hän aikoo estää uuden putoamisen valitsemalla tehtävänsä harkiten niin, että niistä saa iloa ja mahdollisuuksien mukaan myös onnistumisen kokemuksia. Hän päättää jatkaa aktiivisena kansalaisena niin kauan kuin intohimo uuden oppimiseen säilyy ja terveys sallii työn ja vapaaehtoistyön tekemisen, muodossa tai toisessa. Viisaus asuu vanhoissa naisissa – eikö vaan.

Lisätietoa mm.: Brooks, A. C. 2019. Your Professional Decline Is Coming (Much) Sooner Than You Think. Here’s how to make the most of it. The Atlantic.

My Way 2 -projekti liittyy työn saamiseen, työn tekemiseen, työssä jaksamiseen ja yleisesti työssä tapahtuviin muutoksiin. Projektin tavoitteena on edistää ja parantaa työnhakijoiden, -tekijöiden ja työnantajien vuoropuhelua kaikissa työuraa koskevissa nivelvaiheissa. Blogissa eri työelämän edustajat pohtivat omaa työuraansa ja siihen liittyviä asioita. Uusi blogikirjoitus ilmestyy kerran kuussa.

Hankkeen henkilökunta lomailee juhannuksesta heinäkuun loppuun. Voit laittaa kiireetöntä viestiä sähköpostitse myway2@centria.fi tai yhteydenottolomakkeen kautta ja vastaamme sinulle palattuamme töihin.

Saila Heikkilä, toiminnanohjaaja, Jokilaaksojen Tiimi

Sydämen ääni – mitä se sellainen on? Minulle se on sen kuulemista, jota ei voi korvilla kuulla. Se on luottamusta siihen, että teen ja toimin niin kuin juuri siihen hetkeen sopii, vaikken itsekään aina tiedä sen tarkempaa selitystä. Oikeastaan en ole edes halunnut tietää. Sen voima on niin selkeä, että jos olen sitä suostunut kuuntelemaan, kaikki asiat ovat vain loksahtaneet paikoilleen ajallaan. Jälkeenpäin ei ole tarvinnut miettiä olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin. Intuitioksikin jotkut sitä kutsuvat. Omaa tietäni ja polkuani työelämään tämä sisäinen viisaus on opastanut näin:

Nuoruusajan töiden ja opiskeluvuosien ajan olin pitkään kotiäitinä. Ne vuodet olivat täynnä hyörinää ja pyörinää, monenlaista arjen kommellusta, hauskuutta, harmia, itkuakin ja kaikkea sitä mitä niin omaan vanhemmuuteen kasvamiseen kuin lasten kasvamisen tukemiseen tarvitaan.

Pieni lapsi peilaa itseään ympäristöönsä, saa nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen tullessaan arvostavasti kohdatuksi. Niin löysin myös itseni tekemästä (toki oivalsin sen vasta myöhemmin). Vaikka kädet olivat täynnä työtä, yhteiskunnan silmissä en kokenut sen niin olevan. ”Ai, oletko vieläkin vaan kotona” – toteamukset tekivät tehtävänsä. Muistan ajatelleeni, ettei minusta taida olla mihinkään. En varmaan edes osaisi enää tehdä palkallista työtä. Kuinka nopeasti ajattelu voikin kääntyä ja alkaa pyörimään omaa pientä ympyräänsä.

Sitten kerran, tuolloin minulle vielä tuo tuntematon sydämen ääni sai aikaan idean uudelleen opiskelemaan lähtemisestä. Laitoin haun sisään kaksi minuuttia ennen sen umpeutumista. Opiskeluiden aikana tapasin ihmisen, jonka tuntemisen kautta yhä enemmän sattumuksia alkoi virtaamaan elämääni. Aloin aueta elämän tuomille mahdollisuuksille yhä enemmän. Sitä kautta päädyin myös työhön mielenterveysyhdistykseen. Siellä sain oppia monenlaisista kohtaamisista ja kauniit kiitokseni kaikille, joiden elämä on koskettanut omaani. Nyt tiedän, etteivät ne sattumukset olleet sattumia, vaan viitoitusta juuri niille poluille, jotka olisivat kohdallani suotuisimpia kulkea ja palvelisivat myös laajemman hyvän toteutumista.

Nykyiseen työhöni alueellisen mielenterveysyhdistyksen toiminnanohjaajaksi niin ikään seurasin tätä viisasta sisäistä opastajaani. Uskaltauduin kohti uutta, vaikka luonteeltani olen enemmänkin varovainen ja seuraisin mieluiten sivusta. Uudet työtehtävät ja haasteet sekä oman mukavuusalueen ylittäminen uudestaan ja uudestaan ovat auttaneet löytämään myös uusia vahvuuksia ja osaamisia. Oman ammatillisen ja henkisen kasvuni sekä uskaltautumisteni myötä myös tämä sydämeni ääni on kasvanut. Se on nykyään niin valoisa kokemus, että toivoisin jokaisen sen löytävän. Ja löytyyhän se, kunhan vain suostuu kuuntelemaan. Jokainen voi löytää sen omalla tavallaan ja nimeämään sen miten haluaa, sillä yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole olemassakaan.

Tätä kirjoittaessani koronakriisi on ollut osanamme tällä Suomessakin jo kohta kaksi kuukautta. Moni arjen asia on muuttunut ja jaksaminen sekä mielenterveys voivat olla koetuksella. Uskaltaisitko nyt pysähtyä hetkeksi itsesi äärelle? Yhteiskunnan tilanne ja luonto pyytävät meitä nyt rauhoittumaan ja olemaan enemmän kotona. Suurimmalle osalle meistä se on nyt myös mahdollista. Ja vaikka olisit tärkeässä työssä tai vapaaehtoistyössä etulinjassa huolehtimassa meidän muiden terveydestä ja hyvinvoinnista, ethän tee sitä pitkään itsesi kustannuksella. Mielestäni nyt voisimme ikäänkuin ”käyttää hyväksi” tätä virusta ja pysähtyä, katsoa sisäänpäin. Sillä näinä aikoina, kun kriisi jyllää ympärillämme, sillä on eniten merkitystä, millaisia ihmisiä olemme.

Osaanko olla lempeä itselleni, läheisilleni? Mistä olemisen tilasta käsin elän? Olen ollut jo vuosia O&O Academyn opiskelija ja opin yhdeltä sen perustajista, että on olemassa vain kaksi olemisen tilaa; kaunis tila ja stressitila. Kolmatta tilaa ei ole. Elämme joka hetki jommassa kummassa niistä. Elänkö tässä kauniissa tilassa, joka tarkoittaa elämää tyyneyden, rauhan, ilon ja yhteyden tilasta käsin? Vai onko arjessani enemmän läsnä stressaava tunne, tyytymättömyyttä, pelkoa, ahdistavia asioita? Sillä, että uskaltaa tulla tietoisemmaksi itsestään, on paljon kauaskantoisemmat vaikutukset elämäämme kuin osaamme arvatakaan. Ole lempeä itsellesi ja ihmisille ympärilläsi niin sydämesi alkaa kyllä kuiskimaan! 😊

Ps. Tässä on linkki Tyynen Mielen harjoitukseen, jota voit tehdä milloin tahansa, kun olet hermostunut, häiriintynyt tai olet ajatuksissasi syventynyt menneeseen tai tulevaan. Voit halutessasi tehdä sitä vaikka useamman kerran päivässä. Tämä harjoitus auttaa katkaisemaan negatiivisen ajatuskehän ja sen avulla voit tulla tietoisemmaksi ja läsnäolevammaksi. Voit ottaa sen käyttöösi työvälineeksi tukemaan niin työhyvinvointiasi kuin koko elämääsi!

My Way 2 -projekti liittyy työn saamiseen, työn tekemiseen, työssä jaksamiseen ja yleisesti työssä tapahtuviin muutoksiin. Projektin tavoitteena on edistää ja parantaa työnhakijoiden, -tekijöiden ja työnantajien vuoropuhelua kaikissa työuraa koskevissa nivelvaiheissa. Blogissa eri työelämän edustajat pohtivat omaa työuraansa ja siihen liittyviä asioita. Uusi blogikirjoitus ilmestyy kerran kuussa.

Virve Antinoja, projektisuunnittelija ja viestinnän opettaja, Centria-ammattikorkeakoulu

Varsinainen työurani palkkatöissä alkoi 14-vuotiaana kesätöillä huoltoasemalla. Siihen saakka olin tienannut palkkarahaa lähinnä mummolan nurmikonleikkaustöissä ja lastenhoitajana. Olin innoissani huoltoasematyöstä, koska tiesin saavani enemmän rahaa ja työ oli monipuolisesti mielekästä. Työhön kuului kaikenlaiset apulaisen hommat sämpylöiden tekemisestä autojen tankkaukseen. Sain kesän aikana hyvin oppia myös työelämätaidoista. Hyväntuuliset ja humoristiset asiakkaat jäivät parhaimpina muistoina mieleen ja ne muutamat, tiukkasanaiset esimieskommentit vähän tylympänä muistona, mutta molemmilla muistoilla on tärkeä merkitys myöhemmän työuran kannalta.

16-vuotiaana sain pitempiaikaisen työn pyhäpostinjakajana, jota tein lopulta koko lukioajan säännöllisesti viikonloppuisin. Joskus kylminä tai sateisina lauantai- ja sunnuntaiaamuina 12 kilometrin pyörälenkki raskaiden kassien kanssa postipyörällä tuntui vähintäänkin ankealta, mutta yritin ajatella positiivisesti saavani samalla päivittäisen treenin tehtyä. Usein postilaatikoiden vieressä oli innokkaita lehden lukijoita odottamassa aamulehteään. Nämä muistot lämmittävät vieläkin.

Tulevasta työurasta olin ajatellut, että minusta tulee joko näyttelijä tai erityisopettaja. Näyttelijän ura mureni lukioaikana käytyäni työharjoittelussa Kokkolan kaupunginteatterilla. Siihen aikaan oli vielä yleistä, että tupakkaa poltettiin sisälläkin. Työharjoittelupäivät tupakansavuisissa harjoituksissa olivat kamalinta mitä tiesin. Lähdin teatterilta tupakalta haisevana ja päätin, että näyttelijää minusta ei ainakaan tule.

Suuntasin siis kohti sitä toista uraa ja pyrin lukion jälkeen erityisopettajakoulutukseen. En päässyt ensimmäisenä vuonna kirjallisista kokeista pitemmälle ja päätin edesauttaa seuraavan vuoden sisäänpääsyä keräämällä pisteitä ja hakeuduin suorittamaan koulunkäyntiavustajan tutkintoa. Tutkintoon liittyi työharjoittelu, jonka pääsin tekemään sairaalakoulussa. Huomasin kuitenkin työharjoittelun aikana, että lasten vaikeat psyykkiset sairaudet ja niihin liittyvät ongelmat olivat minulle – herkälle ihmiselle – ihan liikaa. Koin silloin olevani vielä liian nuori ja kokematon erityisopettajan töihin.

Olin siis taas lähtöpisteessä. Mietin, että viestintä tai markkinointi olisi ehkä seuraavaksi kiinnostavin ala. Aloin ottaa selvää missä voisin opiskella viestintää ja löysin Oulun yliopistolta informaatiotutkimuksen, viestintätieteisiin kuuluvan tieteenalan, joka tarkastelee tietoa eri näkökulmista. Pääsin heti ensimmäisellä hakukerralla opiskelemaan ja huomasin pitäväni kovasti viestintäalan opinnoista. Opiskelin sivuaineena myös markkinointia ja olen huomannut, että molemmista on ollut valtavasti hyötyä työelämässä.

Olen nyt tehnyt lähes kaksikymmentä vuotta viestintä- ja markkinointialan töitä, viimeiset vuodet päätoimisena opettajana. Huomaan myös, että työssäni esiintymistaidoilla on suuri merkitys. Opiskelijat oppivat paremmin, jos kykenen ilmaisemaan omat huomioni vakuuttavaa viestintää käyttäen. Olen siis saanut yhdistettyä molemmat nuoruuden haaveammatit nykyiseen työhöni. Elämä ei aina mene kuten suunnittelee, mutta silti myöhemmin voi huomata, että moni asia meni ihan hyvin! Jos nyt saisin neuvoa nuorta itseäni, niin kannustaisin luottamaan intuitiooni ja nauttimaan elämän tarjoamista oppimiskokemuksista.

My Way 2 -projekti liittyy työn saamiseen, työn tekemiseen, työssä jaksamiseen ja yleisesti työssä tapahtuviin muutoksiin. Projektin tavoitteena on edistää ja parantaa työnhakijoiden, -tekijöiden ja työnantajien vuoropuhelua kaikissa työuraa koskevissa nivelvaiheissa. Blogissa eri työelämän edustajat pohtivat omaa työuraansa ja siihen liittyviä asioita. Uusi blogikirjoitus ilmestyy kerran kuussa.

Heidi Kaartinen, TKI-asiantuntija, hankeviestintä

Haaveilin lapsesta saakka olevani aikuisena ompelija. Äitini on maatalon lapsi ja lopulta myös emäntä, mutta hänellä on pukuompelijan koulutus ja nuorena naisena hän ehti olla hetken aikaa naistenvaatetehtaalla töissä. Äiti ompeli meille lapsille aina maatalon töistä huolimatta muodinmukaisia vaatteita. Ja minä käytin jo ompelukonetta samaan aikaan, kun opettelin kirjoittamaan. Siispä minäkin ylioppilaaksi kirjoitettuani aloin hakeutua alalle. Koska artenomiopintoihin ei haussa tuolloin vielä tärpännyt ja kauas kotoa muuttaminen ei muutenkaan houkutellut, päädyin Kajaaniin opiskelemaan vaatetusalan artesaanin tutkinnon. Koulutus tarjosi minulle runsaasti lisää piirustus- ja kädentaitoa ja uskomattoman hyvän ammatillisen pohjan vaatteen valmistusprosessiin ja vaatteen tekniseen puoleen.

Kun artesaaniopintojani päättäessäni totesin hakevani Lapin yliopistoon taiteiden tiedekuntaan, kuvaamataidon opettajani totesi kuivasti ”No ainahan sinne joku pääsee”. Minä päätin päästä: istuin opiskelija-asuntoni lattialla ennakkotehtävät edessäni ja kyynelet silmissä, kun nuo tehtävät tuntuivat niin vaikeilta. Yksi tehtävistä kuului: ”Piirrä näkymä sirkuksesta, jossa on vähintään 20 ihmistä.” Äidille soitin iltasella ja sanoin, ettei tästä kertakaikkiaan tule mitään. Äiti lohdutti minua sillä, että muut neljä tehtävää olivat jo valmiita – ja äidin kannustamana tehtäväpaketti lähti postin mukaan. Pääsin pääsykokeisiin sekä silloiseen Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemiaan että Lapin yliopistoon ja kävin molemmissa. Kun menin toisena pääsykoepäivänä yliopistolle, totesin äidille: ”Ota kuva, kun tyttäresi menee viimeistä kertaa yliopistoon”. Se ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi kerraksi: Tulin valituksi molempiin oppilaitoksiin, mutta koska yliopistoon pääsy kuulosti jotenkin arvokkaammalta, valitsin sen opiskelupaikakseni.

Muistan, kun vanhempani veivät minut Rovaniemelle. Istuin taas uuden kaupungin opiskelija-asunnon lattialla kyynelet silmissä ja mietin, että miten minä pärjään täällä, 350 kilometrin päässä kaikista tutuista ja sukulaisista. Sitten ovesta marssi sisään uusi espanjalainen kämppikseni ja katkaisi hiljaisen ahdistukseni. Ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana ei monta hiljaista hetkeä meidän asunnossa ollut. Opiskeluporukkamme oli myös mahtava ja vuodet menivät nopeasti. Vaatetussuunnittelun opiskelu oli mielenkiintoista ja haastavaa – tutkinnon sain valmiiksi kokoaikaisen työnteon vuoksi noin vuoden jäljessä tavoiteajasta.

Melko pian valmistumisen jälkeen kävi selväksi, että vaateteollisuus on viety Suomesta opiskelujeni aikana lähes täysin maailmalle ja työpaikkoja ei alalla yksinkertaisesti ole, jos ei itselleen työpaikkaa tee yrittäjänä. Se ei kuitenkaan ollut minulle hetkeäkään vaihtoehto. Työskentelin hetken aikaa malliompelijana lastenvaatelehdessä, myyjänä kauppakeskuksessa ja tavaratalossa ja projektitutkijana yliopistolla. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkava lama opetti siihen, että työpaikat eivät ole koskaan varmoja. Ja sitten elämäntilanne muuttui täydellisesti. Työt loppuivat ja pitkä parisuhde ajoi karille, jonka seurauksena muutin takaisin kotiseudulleni Pohjois-Pohjanmaalle.

Taas alkoi elämän suunnittelu uusiksi ja sen seurauksena päädyin opiskelemaan liiketaloutta aikuisryhmään Ylivieskaan – alalla kun näytti olevan tarjolla hyvin työpaikkoja. Aika pian minulle selvisi, että lukiossa niin hyväksi luulleeni matematiikkapää ei autakaan paljoa tilikirjojen edessä – enemmän kiinnosti markkinointi ja varsinkin mainonta. Tein opintojen ajan käsityönopettajan, erityisopettajan ja kuraattorin sijaisuuksia peruskoululla ja koululaisille kerroin, ettei aina tarvitse sitoa itseään aikaisemmin tehtyihin valintoihin. Olinhan oikein malliyksilö siitä, miten yksi ihminen voi opiskella neljä tutkintoa kaikilla Suomen kouluasteilla.

Opiskelun loppuvaiheessa sain viestinnän opettajaltani suosittelut Centrian hanketoimintaan. Tarkoituksena oli aluksi tehdä vain neljän kuukauden assistentinpesti kahden tekniikan alan hankkeen viestintään, mutta osoittauduin piirtämis- ja kirjoittamistaitoiseksi yksilöksi, joka ei pelkää yleisön eteen astumistakaan, joten työsuhdetta jatkettiin – kunnes se lopulta vakinaistettiin. Nyt olen ollut hankeviestinnän laajoissa työtehtävissä useissa eri hankkeissa jo yli viisi vuotta. Hankeskaala vaihtelee tietoturvasta robotiikkaan ja hyvinvointiin – ja moneen muuhun aihealueeseen. Elämän mittaan hankittu osaaminen on kaikki lopulta osoittautunut tarpeelliseksi ja hyödylliseksi päivittäisessä työssäni. Olen joskus järkeillyt, että ei se aina ole niin, että ihminen etsii itselleen oikeaa työtä, vaan joskus käy niin, että työ hakee oikeaa tekijäänsä.

My Way 2 -projekti liittyy työn saamiseen, työn tekemiseen, työssä jaksamiseen ja yleisesti työssä tapahtuviin muutoksiin. Projektin tavoitteena on edistää ja parantaa työnhakijoiden, -tekijöiden ja työnantajien vuoropuhelua kaikissa työuraa koskevissa nivelvaiheissa. Blogissa eri työelämän edustajat pohtivat omaa työuraansa ja siihen liittyviä asioita. Uusi blogikirjoitus ilmestyy kerran kuussa.

Projektipäällikkö Maija-Riitta Vuoti

Omaa arkeansa osaa arvostaa vasta sitten, kun se muuttuu. Ja silloin myös ymmärtää sen, että hienosti olleiden asioiden äärellä olisi voinut olla useammin kiitollinen ja arvostaa tilannetta enemmän. Tässä tunnetilassa olisi valmis tekemään vaikka mitä, että saisi entisen olonsa ja elämänsä takaisin.

Koronavapaa elämä voi olla pitkän matkan päässä ja aika vaikea toteuttaa. Pienen pieni virus sai aikaan sellaisia muutoksia, joita on pidetty lähes mahdottomana tai ainakin viimeisimpinä vaihtoehtona. Kohtaaminen ja yhdessäolo on vaikeutunut, opiskelu ja työn tekeminen ovat siirtynyt etäälle tai loppuneet kokonaan, ruuan hankinta ja terveydenhuolto ovat muuttuneet elämän tärkeimmiksi asioiksi. Arjesta on tullut elämisen sijaan selviytymistä ja huoli tulevasta hallitsee päivittäisiä ajatuksiamme.

Logoterapian kehittäjän, Viktor E. Franklin mukaan elämän tarkoituksen tunteminen on mielenterveydelle ratkaisevaa. Hänen mukaan elämä ei koskaan lakkaa olemasta mielekästä. Jokaisen ihmisen elämällä on joka tilanteessa tietty tarkoitus. Vaikka ei pystykään valitsemaan niitä asioita, joita elämässä joutuu kohtaamaan, niin voi kuitenkin vaikuttaa siihen, miten niihin asioihin suhtautuu.

Yksi oma selviytymiskeinoni vaikeassa tilanteessa on se, että yritän tehdä sen minkä voin ja mitä siinä hetkessä on mahdollista. En pohdi mennyttä enkä tulevaa vaan yritän keskittyä siihen hetkeen. Mietin miten voin suojata itseni ja läheiseni sekä muut kanssakulkijat. Yritän olla ajattelematta sitä, mistä kaikesta joudun luopumaan. Ja yritän ajatella sitä, millä keinoilla voisin helpottaa oloamme ja löytää uusia turvallisia yhdessäolon muotoja.

Suunniteltuja My Way 2 -hankkeen valmennuksia ja tapahtumia ei voida nyt toteuttaa. Ajatukset ja työ on kuitenkin siirretty jo tulevaan ja niihin tarpeisiin, joita tämä uusi tilanne tuo mukanaan. Hankkeen tavoitteena onkin aikaistaa digitaalisten palvelujen toteutusta sekä panostaa henkilökohtaiseen palveluun. Nyt, jos koskaan, tarvitaan oman tien kulkijoita ja opasteita sille matkalle. Siinä työssä olemme edelleen mukana!

LÄHTEET
Frankl, Viktor E. 2008. Logoterapia – avain mielekkääseen elämään. WS Bookwell Oy. Juva.

My Way 2 -projekti liittyy työn saamiseen, työn tekemiseen, työssä jaksamiseen ja yleisesti työssä tapahtuviin muutoksiin. Projektin tavoitteena on edistää ja parantaa työnhakijoiden, -tekijöiden ja työnantajien vuoropuhelua kaikissa työuraa koskevissa nivelvaiheissa. Blogissa eri työelämän edustajat pohtivat omaa työuraansa ja siihen liittyviä asioita. Uusi blogikirjoitus ilmestyy kerran kuussa.