Minna Rautioaho, etsivä nuorisotyöntekijä
Wish it, Dream it, Do it – tuo lause ottaa minut vastaan työpaikallani joka aamu. Työhuoneeni seinät kantavat itseäni puhuttelevia ismejä ja viisauksia. Voisi sanoa, että olen kietonut itseni ja luonani käyvät nuoret niiden syleilyyn. Työni etsivänä nuorisotyöntekijänä linkittää minut nuorten ja välillä turhankin mutkikkaiden työllistymispolkujen maailmaan. Maailmaan, jossa on paljon epätietoisuutta, pelkoja osaamattomuudesta ja haurasta, vasta nupuillaan olevaa itsetuntoa. Osa nuorista taistelee arjessa vielä itsensä ja oman elämänsä kanssa ja silti pitäisi hypätä työmaailmaan, lunastaa oma paikkansa siitä ennakkoluulottomasti. Osalle nuorista tämä yhtälö on mahdoton ratkaista. Ehkä siksi on helpompi luovuttaa kuin taistella.
Oma polkuni etsiväksi nuorisotyöntekijäksi on ollut mystinen. Mahtoivatko pienen tytön etsiväleikit maatilalla toimia etiäisinä tulevaisuudesta? Lukion jälkeen vietetyt välivuodet työelämässä sekä seurakunnan erityisnuorisotyön Saapas-harrastus viitoittivat tietä sosionomi-opintoihin: nuorten kanssa toimimista käytännönläheisellä työotteella. Kirjoitettuna reitti näyttää suoralta. Elettynä se ei tuntunut siltä. Yliopistopaikkojen jäätyä saavuttamattomiksi olin tyhjän päällä. Mitä nyt teen? Mihin suuntaan lähden? Onneksi minun ei annettu jäädä kotiin vaan ”jouduin” lähtemään työelämään, aluksi harjoittelijaksi päiväkotiin ja siitä uusiin varhaiskasvatuskentän haasteisiin. Jollakin ihmeen tavalla reitti löytyy usvankin seasta, kunhan muistaa lähteä liikkeelle. Vastaus kysymykseen ”mikä minusta tulee isona?” oli ollut koko ajan minussa mukana kiskoessani Saapas-liivejä niskaani.
Wish it. Kaikki syntyy toiveesta, haaveesta, joka odottaa täyttymistään. Toiveella ei vielä tässä vaiheessa ole muotoa, toive on kipinä, joka pistää muutoksen alulle. Mielestäni etsivän nuorisotyön ydin kiteytyy tähän kohtaan: millä tavalla löydämme nuoren kanssa sen kipinän? Tiedän, että se kipinä on meissä kaikissa. Jollakin se on lähempänä pintaa, lähes ylitsevuotavan pursuilevana energiana, toisella taas syvällä, lähes tavoittamattomissa. Minun työtäni on löytää tuo kipinä. Sitä ruokkimalla nuoressa vahvistuu ajatus siitä, että omaan elämään voi vaikuttaa. Matkalla unelmointia kohti nuori tunnistaa monia pettymyksen ääniä itsessään – minusta ei ole tähän, en pysty, en voi. Minun sekä nuoren ympärillä olevan verkoston tehtävä on hiljentää noita ääniä, tukea nuorta matkalla muutokseen.
Dream it. Nuoret joita kohtaan eivät useinkaan unelmoi. Aivan kuin joku tai jokin olisi varastanut unelmat ja jäljellä olisi vain karuhko todellisuus. Unelmointi on kuitenkin äärettömän olennaista muutosmatkalla; ilman unelmaa et voi luoda tavoitetta tulevaisuuteen. Unelma antaa toiveelle muodon ja täyttää sen sinun näköisellä aineksella: punaisella tuvalla, ammatilla, terveydellä, lapsella, sipsitehtaan omistamisella. Unelmoinnin tulisi olla oppiaine peruskoulussa.
Do it. Lopuksi täytyy uskaltaa ottaa riski. Tavoitella unelmaa ottamalla askeleita sitä kohti. Matkalla voi sattua yhtä ja toista, tulla mutkiakin, mutta olet silti matkalla kohti unelmaasi, toteuttaen muutosta. ”Jos haluat jotain, mitä sinulla ei ole koskaan ollut, sinun on tehtävä jotain, mitä et ole koskaan tehnyt.” Riko rutiinit ja uhmaa sisälläsi kuiskivaa epäonnistumisen ääntä. Tee jotain uutta, uskalla ottaa riski. Jossain vaiheessa huomaat äänen kuiskaavan: pystyit tähän, mihin muuhunkin sinä pystyt?
My Way 2 -projekti liittyy työn saamiseen, työn tekemiseen, työssä jaksamiseen ja yleisesti työssä tapahtuviin muutoksiin. Projektin tavoitteena on edistää ja parantaa työnhakijoiden, -tekijöiden ja työnantajien vuoropuhelua kaikissa työuraa koskevissa nivelvaiheissa. Blogissa eri työelämän edustajat pohtivat omaa työuraansa ja siihen liittyviä asioita. Uusi blogikirjoitus ilmestyy kerran kuussa.
